Abessinialainen

Abessinialaisen villin ulkonäön lisäksi sen eloisa ja lempeä luonne on kautta aikojen ollut sen suosion kulmakivi. Tyypillinen rodun edustaja on helppohoitoinen, osallistuva ja helposti motivoitava seuralainen, joka kiintyy omistajaansa syvästi.

Abessinialainen sopii kaikille, jotka haluavat aktiivisen ja huomiota rakastavan lemmikin. Sosiaalinen abessinialainen saattaa kyllästyä ilman seuraa, joten ainoaksi kissaksi se ei sovellu kuin poikkeustapauksissa. Huomionkipeytensä vuoksi se ei välttämättä sovellu myöskään suuriin kissapopulaatioihin, jossa se joutuu kamppailemaan ihmisen huomiosta.

Abessinialaiset innostuvat helposti uusista asioista ja leikeistä. Ne oppivat usein nopeasti, niin hyvässä kuin pahassakin. Leikkien lisäksi omistaja voi aktivoida kissaansa lukuisin tavoin. Agility, valjasulkoilu ja naksutinkoulutus ovat monelle abylle mieleisiä virikkeitä ja hyvä tapa järjestää yhteistä aikaa.

Abessinialaiset ovat nopeita ja ketteriä liikkeissään, ja kokoonsa nähden yllättävän voimakkaita. Suurella ponnistusvoimallaan ne voivat helposti ponnahtaa vaikka ovenkarmille. Useimmat abyt pitävät kiipeilystä ja korkeista paikoista, mutta ketteryytensä ja notkeutensa vuoksi vahinkoja, kuten koriste-esineiden tiputtelua, sattuu vain harvoin.

Abessinialaisilla on pehmeä ja hiljainen ääni, ja niiden äänenkäyttö on kohtuullista. Ne kommunikoivat usein omistajilleen kujertavalla äänellä ja ovat kovaäänisiä vain kiihtyessään.

Kokonaisuutena abyn tulisi olla tasapainoinen ja harmoninen, ilman ylikorostuneita yksityiskohtia. Kooltaan se on keskikokoinen ja keskipituinen, jalkojen tulisi olla melko korkeat ja elegantin jäntevät sekä tassujen ovaalinmuotoiset. Tunnusteltaessa vartalo on kiinteä, notkea ja lihaksikas.

Rodun tunnusmerkki on turkin tickingkuviointi: jokaisessa selkäpuolen karvassa on kaksi tai kolme kissan päävärin mukaista raitaa. Turkin tulisi olla vartalonmyötäinen ja lyhyehkö, sävyltään lämmin perusväreillä ja kylmä hopeaväreillä sekä tickingiä lukuunottamatta raidaton. Turkki on helppohoitoinen eikä vaadi erityistä huolenpitoa.

Kiilamaisen pään tulisi olla ääriviivoiltaan pehmeä ja sopusuhtainen niin sivuprofiililtaan kuin edestä päin katsottuna. Korvien tulisi olla suurikokoiset, tyvestä avoimet, kärjistä hieman pyöreät ja niitä voi koristaa pienet tupsut. Mantelinmuotoisten ja ilmeikkäiden, tickingin värillä rajattujen silmien väri voi olla joko voimakas meripihka, kellertävä tai vihreä.

Ulkomuotovirheiksi näyttelyissä katsotaan muun muassa raskastekoinen vartalo, katkeamaton kaulanauha, raidat kaikissa jaloissa tai mahassa ja valkoiset kuviot, paitsi leuassa.

FIFe hyväksyy abessinialaisille neljä lämpimän sävyistä perusväriä: riistanvärinen, punainen, sininen ja beige, sekä lisäksi edellämainittujen hopeamuunnokset: mustahopea, punahopea, sinihopea ja beigehopea, joissa kissan pohjaväri on kylmän valkoinen. Värisävyjen eroavaisuuden vuoksi hopeita kasvatetaan usein erillisissä kasvatusohjelmissa.

Abessinialaisen historiaan liitetään usein tarinoita Egyptin mytologiasta, sillä yhdennäköisyys egyptiläisten kissaveistosten ja -maalausten kanssa on huomattava. Suosituin tarina abessinialaisen alkuperästä kertoo kapteeni Barrett-Lennardin tuoneen rodun kantaemon, Zula -nimisen naaraan 1860-luvulla Abessiniasta (nyk. Etiopia).

Ensimmäiset kirjalliset maininnat abessinialaisesta kissasta julkaistiin brittiläisessä sanomalehdessä jo 1872. Lehteen oli painettu kuva kissasta, alatekstillä "abessinialainen". Myöhemmin lehti kirjoitti Lontoossa 1871 järjestetystä kissanäyttelystä, jossa kolmanneksi sijoittuneen kissan kerrottiin olleen tuodun Abessinian sodasta. Geenitestit ovat kuitenkin osoittaneet, että abessinialaisen alkukoti olisi todennäköisimmin Intian valtameren rannikolla, josta kissat olisivat kulkeutuneet esimerkiksi kauppalaivojen mukana Eurooppaan. Varmaa kuitenkin on, että rotu ei olisi selviytynyt ilman Britannian kesykissakannan vaikutusta.

Alussa rotu tunnettiin useilla eri nimillä, kuten venäläinen, espanjalainen, abessinialainen, pupukissa, jäniskissa ja brittiläinen tick. Kasvatukseen käytettiin saatavilla olevia kissoja, varhaisimmaksi vaatimukseksi rajautuikin turkin tickingkuvio.

Moderni abessinialainen on 1920-luvulta alkaneen, nykypäivään asti ulottuvan valikoivan jalostuksen tulosta. Toisen maailmansodan syttyessä oli kasvatustyö Yhdysvalloissa jo ehtinyt toden teolla alkaa, ja maalla olikin merkittävä osuus rodun säilymisessä kun Euroopasta lähetettiin kissoja turvaan sodan jaloista. Modernin abessinialaisen taustalta löytyy myös jossakin määrin muitakin rotuja, kuten venäjänsinisiä, siamilaisia, burmia sekä kotikissoja.

Kasvatustoiminta laajeni kun rotu 50- ja 60 - luvulla yleistyi. Riistanväristä abessinialaista kutsuttiin tuolloin "tavalliseksi" abessinialaiseksi ja pitkään se oli ainoa hyväksytty väri. Punainen hyväksyttiin virallisesti 60-luvulla ja vaalennokset sininen sekä beige 80-luvulla. 60-luvun lopulla Britanniassa abessinialainen astutettiin hopeatäplikkäällä brittiläisellä lyhytkarvalla. Nykypäivän hopea-abessinialaiset ovat peräisin tästä roturisteytyksestä.

Nykyään rotu on vakiintunut ja roturisteytykset ovat jo vuosikymmeniä olleet kiellettyjä. Ensimmäiset abessinialaiset tuotiin Suomeen 1961 Saksasta ja ensimmäiset Suomessa syntyneet pentueet syntyivät vasta kuusi vuotta myöhemmin. Suomalaiset abessinialaiset olivat pitkään riistanvärisiä ja punaisia, mutta nykyään vuosittain syntyy kaikkia perusvärejä ja silloin tällöin myös hopeavärejä.

Abessinialaista on aikojen kuluessa käytetty useiden muiden kissarotujen kehittämisessä ja geenipohjan laajentamisessa. Abessinialaisperimää kantavia rotuja ovat esimerkiksi somali, ocicat, bengali ja LaPerm.

Abessinialainen

Luonne ja käytös

Ulkonäkö

Historiaa